Huippu jossain pilvien peitossa

Palasin toissapäivänä Marmolejon kakkosleiristä takaisin tänne Santiagon kaupunkiin. Vieläkin vähän jaloissa tuntuu 3000 laskeutumismetrin taival alas laaksoon.

Paluumatkalla

Eipä jäänyt huippua taskuun tältä reissulta. Tappion karvas kalkki on vaan nieltävä. Sää ei antanut mahdollisuutta huiputukseen. Keski-Chilen marraskuulle varsin epätavallinen yli viikon kestänyt huonon sään jakso teki selvää suunnitelmistani.

Reissu alkoi optimistisissa merkeissä, kun aloitin lähestymismarssin kohti perusleiriä 17.11.. Kolea ja voimakas tuuli oli kuitenkin seuralaisenani kuusituntisella taipaleella. Olin miettinyt lähestyväni vuorta keveissä trekkivarusteissa, mutta Marmolejo näytti luonteensa jo matkalla perusleiriin minun kaivaessa kovia kenkiä ja kuoritakkia repusta lumen ja kylmän viiman tullessa vastaan.

Ensiyö oli kylmä ja iltaan jatkuva kova tuuli pakotti keittelemään teltan sisällä. En vielä osannut aavistaa, että seuraavat päivät tulisin olemaan varsin tiiviisti ahtaan biwakkitelttani sisällä.

Seuraava päivä valkeni aurinkoisena ja mieli olis siten toiveikas, kun lähdin nousemaan kohti ykkösleiriä. Sää kuitenkin pilvistyi päivän mittaan ja saapuessani puolenpäivän jälkeen ykköseen Marmolejon länsiharjanteelle 4350m:n korkeuteen alkoi kaunailla lunta. Edessä oli taas pitkä tovi biwakkiteltassa koko yön jatkuvalta myrskytuulelta ja lumisateelta suojassa.

Seuraava päivä ei hyvältä näyttänyt arktisien olosuhteiden jatkuessa. Päätin kuitenkin pakata reppuni ja jatkaa kohti reilua 500m:ä korkeammalla sijaitsevaa kakkosta. Nouseminen oli lumimyrskystä johtuen todella vaivalloista ja tuulen yltyessä jouduin pystyttämään teltan puoliväliin matkaa. Sään hieman helpotettua jatkoin nousua ja saavutin 4900m:ssä sijaitsevan kakkosen, jossa myrskyn pauhatessa pystytin leirini.

Sään "hellittäessä" kakkosleirissä

Seuraava päivä oli viimeinen mahdollisuus huiputtaa ajan käydessä vähiin. Yö oli kuitenkin myrskyinen ja aamun valjetessa huippua peitti synkkä pilvi. Ei asiaa toppiin.

Oli lähdettävä kotimatkalle. Jännitystä oli ladattu topitukseen ja näin ollen paluumatkalla en turhia taukoja pidellyt. Puolessa tunnissa olin takaisin ykkösessä puolessatoista tunnissa beississa ja viiden tunnin kuluttua jo 3000m alempana tien varressa.

Näkymiä pilvien alapuolelta paluumatkalla

Homma oli ohi taskuun jäädessä vain arvokasta kokemusta huipun uupuessa. Maipon laakson valtiaat Volcan San Jose (n. 5900m) ja Marmolejo eivät näköjään päästä minua helpolla. Tilillä on jo neljä yritystä ilman yhtäkään huippua.

Tulee mieleen opiskelijavuosien projekti Glaruksen alpeilla: Claridenin ja Gross Schärhornin valloitus yhdessä päivässä. Se projekti sai aikanaan mahtavan päätöksen, kun neljännellä yrittämällä onnistuimme ei vain tuplanousussa, mutta täysi randopäivä toi mukanaan 3000 nousumetriä ja yhteensä neljä huippua. (Gemsfairenstock n.2900m, Bocktsingel 3100m, Clariden 3290m ja Gross Schärhorn 3350m)

Ehkä pitää täälläkin nostaa panoksia ja yrittää molempien huippujen traversia, mieluiten suksilla...

Sää liian huono huiputukseen

Juho on kääntynyt ja palaamassa takaisin alaspäin. Sää on liian huono huiputukseen.

Yöllä myrsky oli pahentunut entisestään. Huippu oli pilvien peitossa eikä näkyvyyttä ollut juurikaan myrskyssä ja lumisateessa.

Juho on kunnossa, mutta sää on huono.

Tuulee ja sataa lunta. Jos sää on parempi huomenna Juho yrittää huipulle.


Puhelinyhteys katkesi, joten tieto paikanpäältä on heikkoa. Jos sää ei parane, Juho joutuu palaamaan alas ilman huippua.

19.11.2009 klo 21.58

Juho on takaisin ykkösleirissä, ei kakkosessa niinkuin suunnitteli. Tieto korkeudesta ei ollut aivan oikein ennakkotiedoissa netistä. Juho kiipesi tänään 1000 metriä ja on siis takaisin ykkösleirissä 4350 metrin korkeudessa.

On tuulista ja taivas on pilvessä. Kylmä ja sää on enemmän talvinen, mutta silti ihan ok.

Huomenna Juho kiipeää kakkosleiriin suunnitelman mukaan.

Campamento base 3700m - 18.11.2009 klo 23.16

Juholla kaikki hyvin ja eteneminen tapahtunut suunnitelmien mukaan.

Tällä hetkellä Campamento base campissa 3700 metrissä.

Sää on ok, sataa vähän lunta ja tuulee, mutta huomisesta on luvattu parempaa.

Olosuhteet ovat hyvät, lumi on todella kovaa tyypillistä kevätlunta.

19.11 suunnitelmissa nousta ylöspäin seuraavaan leiriin. Sieltä puhelu kun saavuttaa leirin.

Marmolejoa valloittamaan!

Siitä on kulunut kaiketi yli kuusi vuotta, kun olin yrittämässä nousua maailman eteläisimmälle kuusitonniselle, keskisessä Chilessä sijaitsevalle Marmolejolle. (http://en.wikipedia.org/wiki/Marmolejo) Silloin matkanteko loppui lyhyeen, kun ollessamme reilussa 4km:ssa yhden kanssakiipeäjän polvi tulehtui pahoin ja jouduimme evakuoimaan hänet.

Kaikenlaisia huippuja on tullut välissä käytyä ja nyt olisi aika koettaa Marmolejon valloitusta uudelleen. Taustalla on idea, jonka sain viimeviikkoina Pohjois-Chilessä vaelluksia ja 5tonnisia huippuja opastaessa. Duunissa hommattu aklimatisaatio olisi aikomuksena käyttää hyödyksi ja näin poistaa Marmolejo jo kauan mieltä kutkuttavien huippujen listalta.

Homman nimi on se, että mennään Fast & Light periaatteella ja yksin. Huomenna keskiviikkona lähden matkaan ja viimeistään sunnnuntaina pitäisi olla takaisin täällä Santiagossa.

Seuraavat päivät näyttänevät, josko tällä kertaa onnistaisi.

Yritetään saada reissusta jotain väliaikatietoja matkanvarrelta mikäli teknologia asian sallii.

Patagoniasta aavikon karuihin maisemiin

UIAGM-kurssin ensimmäinen paketti saatiin kasaan lokakuun 20 päivän tienoilla. Oli kulunut intensiivinen yli kuukauden mittainen jakso siitä, kun aloiteltimme pääsykokeiden merkeissä.

Eduardo kiipeää leikkausta Arroyo Llanquinin maisemissa

Takana oli suksilla liikkumista, lumiturvallisuutta, pelastustoimintaa niin jäätiköllä kun kallioseinälläkin unohtamatta kallio ja jääkiipeilyjaksoja. Siis paljon toimintaa ja vähän lepopäiviä.

Valle Llanquin

Argentiinalaiseen tyyliin kuuluen viimeinen oppijakso päätettiin futisottelulla. Kuukauden rasitukset tuntuivat kropassa ja eipä pelissä rajusta yrityksestä huolimatta oikein jalka tuntunut nousevan kellään.

Mendozan miehet aamu-matella

Minulle kurssin jälkeinen paluu takaisin oppaantöiden pariin sujui liukuvasti. Sillä ensimmäinen reissu oli alkamassa Atacaman autiomaassa vain kaksi päivää kurssin loppumisesta. Homman nimi oli kamat kasaan ja 38:n tunnin matka Barilochesta Santiago de Chilen kautta San Pedron kylään jonne tupsahdin puoliltaöin. Seraavana aamuna olinkin jo vetämässä vaellusta.

Flamingoja Loyoques suolajärvellä

Vaikka matkan rasitukset painoivatkin oli ihanaa taas olla Chilen pohjoisosien kiehtovissa maisemissa. Olin töissä, mutta nautin kuin olisin olllut lomalla. Tällä kertaa ei ohjelmassa ollut yhtään kuusitonnista vuorta, mutta trekit kauniissa laaksoissa ja nousut viisitonnisille sekä karu luonto suolaaavikoineen, villieläimineen ja lämpimine lähteineen lämmittivät mieltä.

Jossakin Chilen ja Argentiinan rajamailla

Oli hienoa olla takaisin Pohjois-Chilessä!

Tation geysirit

Nimettömällä huipulla 5700m:n korkeudessa

Parinacota 6370m - tulivuorten äiti

Bariloche ja alppilajien täysi kirjo

Viimeiset pari viikkoa ovat menneet tiiviisti vuoristolajien merkeissä. Motivaatiota tekemiseen on antanut UIAGM kurssi ja sen pääsykokeet täällä Argentiinan Patagoniassa. Minulle jäi viikko aikaa valmistautua pääsykokeisiin paikanpäällä ja oli ehdittävä vielä käydä läpi pääsärilajien koko spektri.

Jääkiipeilyä Ventisquero Negron jäätikollä

Puitteet täällä keväisessä Barilochessa ovatkin ihanteelliset. Parhaimmillaan ehdimme kolmessa päivässä vaihtamaan kalliokiipeilystä jääkiipeilyyn ja sen jälkeen suksille.

Paineet itse kokeessa olivat valtavat ja jännittyneen tunnelman voi aistia jo silloin, kun kokoonnuimme testejä edeltävään palaveriin. Tavallisesti niin letkeä hakijoiden ryhmä oli muuttunut hyvin vakavaksi. Edessä olevina kolmena päivänä oli näytettävä opaskoulun tekniselle komitealle kykynsä niin jäällä kalliolla kuin lumessakin.

Tällä kertaa jännittäminen kannatti tai ainakaan se ei suoritusta liikaa haitannut, sillä tänään alkoi kurssin ensimmäinen moduli oppilaina varsin motivoitunut ryhmä. Kahdeksan Argentiinalaista, yksi Uruguaylainen ja minä.

Mielenkiintoinen ja monipuolinen eteläisen pallonpuoliskon kevät saanee siten seuraavina viikkoina jatkoa, kun luvassa on hiihtoa, varmistus- ja pelastustekniikoita sekä kallio sekä jääkiipeilyä.

Jäätekniikoiden harjoittelua ihanne olosuhteissa

Paluu latinoihin

Minun osaltani lämpimät kesäsäät vaihtuivat parisen viikkoa sitten viileisiin ilmoihin ja todellisuuteen, jossa keskuslämmitys on lähes tuntematon käsite - Olin tullut keskelle Santiago de Chilen tyypillistää lopputalvea.

Vaikka Keski-Chilessä tämä talvi oli ollut lempeä ja lauha näytti se vielä viime viikolla täyden voimansa, kun Chilen pääkaupungin alueelle osuivat rankkasateet. Runsas vedentulo sai suurkaupungin viemäri systeemin tulvimaan yli äyräiden ja osa kaduista muuttuu joiksi.

Pahempaa tuhoa sateet saivat kuitenkin aikaan kaupungin luoteispuolen laaksoissa, joissa maanvyörymät veivät mukanaan useita taloja ja kaupungin lähellä oleville hiihtokeskuksille vievät tiet olivat poikki.

Jouduimme seuraamaan rankkasateiden tuhoja ajessamme Sergio Juarezin kanssa La Parvan hiihtokeskukseen viime viikolla.

Itse hiihtopäivä oli kaikkea muuta kuin murheellinen. Neitseellistä puuteria riitti koko päiväksi ja näin päivän hiihto palveli minua mainiosti valmistautuessani UIAGM kurssin pääsykokeeseen.

Osan päivää hiihdin Chilen Alpiini yhdistyksen (FEACH) porukan kanssa. Näille kavereille päivän laskut olivat todella merkittäviä, sillä he olivat tekemässä "ski montaineering"- ohjaajan näyttökoetta.

Koe on osa FECHin projektia, jossa kansalliset ohjaajat täyttäisivät UIAA:n asettamat vaatimukst ohjaajille. Liitto on tässä työssään oikealla tiellä edistääkseen vuorilajien järjestäytymistä ja ihan kohtalaisella hiihtotasolla kokelaat tuntuivat olevankin. Tie on kuitenkin vielä pitkä sillä normien puuttuessa on kenttä vielä kovin hajanainen.

Tämän hiihtopäivän lisäksi pääsin seuraamaan muutenkin läheltä Chilen vuorikiipeiyn
tunnetuinpien kasvojen toimitaa. Useat nimimiehet tuntuivat olevat harjoittelemassa samoilla kiipeilyhalleilla kuin minä.

Itse tulikin vietettyä tunti jos toinenkin muoviotteita kosketellen, sillä sisäseinäharjoittelu sopi hyvin tähän vaiheeseen valmistautuessani UIAGM pääsäreihin.

Nyt olenkin sitten pitkästä aikaa Patagonian maisemissa. Vielä olisikin edessä yksi viikko ennen pääsäreitä.

Huomenna varmaan sitten kallioille!

Paluu Badilen pohjoisseinälle – kunnianosoitus mestarin muistolle

Kesällä 2006 kävin ensikertaa Piz Badilen huipulla Sveitsin kaakkoiskolkalla Bergelissä. Aika ei silloin vielä ollut kypsä vuoren ehdottomalle klassikkoreitille Via Cassinille, vaan kiipesimme teknisesti helpomman pohjoisharjanteen (Nordkante).

Ajatus Cassinin reitin kiipeämisestä jäi kuitenkin muhimaan mieleen ja reitti sopikin hyvin tämän kesän kiipeillyhin.

Olin juuri sunnuntai-iltana tullut Rätikoninista kotiin ja olin jo väsyneenä ehtinyt kellahtaa petiin, kun heräsin Erik Langen puhelinsoittoon.

”Seuraaville päiville on luvattu aurinkoista sääta.” sanoi Erik ja jatkoi ”Miten olisi se Cassin?” Vaikka viimepäivien kiipeilyt tuntuivatkin vielä käsissä ja olin melkoisessa unenpöpperössä. Ei tuollaiselle ehdotukselle voinut kieltävää vastaustakaan antaa.

Tiistaiaamuna tapasimmekin jo Zuerichin rautatieasemalla reput selässä Bergell-kiipeilyä varten pakattuna. Matkaa jatkettiin vielä tuntikausia junalla maailmanperintö tunnustuksen saanutta rautatierettä yli Albula solan aina Sankt Moritzin kylään. Siellä kulkuvälineemme vaihtui bussiski, jonka kyydissä vierähti seuraava tunti.

Promontognon kylästä alkoi sitten iltapäiväinen valelluksemme kohti Badilea. Sacs Fueran hytllä pidettiin sitten taukoa, ennen kuin nousumme johti muutaman sata metriä ylemmäs bivakkiimme.

Paikka, jossa yövyimme näytti olevan täynnä telttoja. Tällaista kuhinaa en muistanut olleen kolme vuotta sitten.

Varhain aamulla nostimme illalla pakatut reput selkään ja suuntasimme harjannetta ylös kohti satulaa josta Cassinin reitti erkanisi koillisseinälle.

Toivoimme olevamme liikkeellä ensimmäisenä, mutta reitin tullessa näkyviin osoittautui toiveemme turhaksi, sillä seinällä kiiluvat otsalamppujen valot paljastivat, että meitä ennen olisi ainakin pari köysikuntaa.

Yllätyimme, kun varsinaisen köysikiipeilyn alkaessa olimme saaneet meitä edellä olleen tiimin kiinni.

Kiipeily ensimmäiselle vaikeammalle pätkälle asti sujui muitta mutkitta, mutta seuraavalle hieman märälle osuudelle kasaantui todellinen liikenneruuhka.

Edellämme oli kolme köysikuntaa jonossa, ja vaikka kiipesimmekin nopeammin kuin edellämenijät, oli ohittaminen reittiä ensi kertaa kiivetessä mahdotonta. Oli vain asennoiduttava odotteluun.

Harmitti, sillä kävi jo hyvin varhain selväksi, että edessä olisi vielä pitkä päivä ja paljon odottelua. Sinänsä hienosta linjasta Badilen pohjoisseinällä nauttisi huomattavasti enemmän ilman ruuhkia. Toisaalta reitti on klassikko, ja Alppiklassikoilla on väen paljous silloin tällöin vaan hyväksyttävä.

21 köydenpituutta oli kiivetty meidän noustesssa huippuharjanteelle. Via Cassin oli kiivetty! Tietysti huipulle asti nouseminen olisi ollut hienoa, mutta kello oli toista mieltä. Meidän täytyi aloittaa laskeutuminen harjannetta pitkin, jotta pääsisimme mahdollisimman alas ennen pimeän tuloa.

Tunnit kuluivat nopeasti meidän tulessa pohjoisharjannetta alaspäin. Pimeän tullessa etenemisemme hidastui vielä entisestään.

Toisaalta ei enää ollut mikään kiire ja oikeastaan hetkissä öisellä graniittiharjanteella oli jotain kaunista. Vuoren takaa paistava kuu valaisi tienoota ja piirsi Badilen siluetin laaksoon. Ei tullut edes hivenen kylmä, sillä lämpötila oli lempeä ja ilma tyven.

Takaisin bivakissamme olimme vasta aamukahden jälkeen. Muutaman tunnin levättyämme aamun valjettua, taivalsimme 1300 korkeuserometriä alas laaksoon, josta paluumatkamme alkoi.

Jokusen päivän päästä tästä kiipeilystä saimme tietää Ricardo Cassinin kuolleen 100 vuotiaana vain päivän päästä nousustamme.

Tämä italialainen legenda oli vielä 78 vuotiaana toistanut nimikkoreittinä ensinousun Badilen koillisseinällä. Ei voi muuta kuin osoittaa syvää kunniotusta vanhan mestarin ja hänen suoritustensa muistolle.

Bockmattli ja Rätikon uudelleen

Bockmattli ja Rätikon uudelleen

Kiipeily Itä-Sveitsin kalkkikallioilla on tänä kesänä ollut kiehtova teema ja elokuun alkupäivinä avautui taas muutaman päivän ikkuna käydä harrastamassa. Tällä kertaa olin matkassa ranskalaisen Xavier Tranchantin kanssa.

Perjantai

Ensimmäinen pysähdys matkalla oli Bockmattli Kanton Schwyzissä. Xavin kanssa kiivettiin Grosse Bockmattliturmin pohjoisseinältä reitti ”Dreimal Kurz Gelacht”. Seinä oli samainen jolla pari viikkoa aiemmin Erik Langen Kanssa kiipesin naapurireitin Freetripin.

Olosuhteetkin tuntuivat kalliota lähestyttäessä olevan samat, sillä tienoo oli märkä ja kamat kastuivat ennen reitille pääsyä sen mukaisesti. Kallio sitävastoin oli kuivempi kuin edellisellä kerralla.

Reitin ensimmäiset köydempituudet sujuivat nihkeästi. Kivi oli vähän haperoa ja kiipeily hieman outoa. Upea kolmas kp pelasti kuitenkin kaiken. 35m ilmavalla laatalla ja juuri sopvan vaikeaa kiipeilyä.

Siitä eteenpäin kiipeily olikin hyvää ja reitistä jäi mieleen siis hyvä maku.

Matkamme jatkui kohti Rätikonin seiniä ja iltasella poimimme Kueblisin rautatieasemalta reissuun mukaan tulleen Helena Schneebergin. Yön vietimme Partnunin laaksossa mihin parkkeerasimme automme.

Lauantai

Päivän ohjelmassa oli plaisir tyyppistä kiipeilyä muutaman kp:n reiteilla. Vietimmekin mukavan ja aurinkoisen päivän kiiveten Gruenwändli nimisellä kalliolla.

Päivä sai vielä arvoisensa päätöksen, kun leiriydyimme Partnunin lammen rannalla.

Sunnuntai

Aamulla ripotteli kuurollisen vettä ja pitkille reiteille ei oikein ollut asiaa. Xavin kanssa onnistuimme aamusella kuitenkin kiipeämään vielä kaksi reittiä Sulzfluhn läntisellä eteläseinällä ennen kuin alkoi sataa oikein kunnolla. Reisteistä toinen 4kp:n engelstaub oli todella komea päätös nappiin menneelle viikonlopulle.

28 köyden pituutta taisi olla koko saldo tällä erää.

Sorminahkojen kuorintaa Alppien kesässä

Joskus vuosia sitten toista lukukautta opiskelemassa Konstanzin yliopistolla liityin Saksan Alppiyhdistykseen. Samoihin aikoihin jyhdistyksen paikallinen nuoriso-osasto ”Jungmannschaft” suunnitteli kesäkauden avaamista Alpeilla. Toukokuinen kiipeilymatka suuntautuisi Alpsteinin ryhmään Koillis-Sveitsiin.

Minä olin tietysti keltanokkana innolla mukana. Tosin kiipeilykokemusta omasin vielä varsin vähän. Taisin käydä kaksi kertaa yliopiston betonisella kiipeilytornilla ennen Alpsteinin reissua. Ensimmäiset kiipeilytossut olin jo ostanut ja reissua varten täytyi käydä kaupasta vielä valjaatkin.

Sitten istuin jo junassa Alppiyhdistyksen kokeneempien jäsenten kanssa tietämättä mikä minua odottaa. Minulle tuupattiin käteen kypärä, pari nauhalenkkiä ja sulkurengasta. Kummastelin tietämättömyyttäni välineiden tarpeellisuutta ja kokeneempien tyly vastaus oli, että kyllä sinä niitä tulet tarvitsemaan ja seuraavat päivät osoittivatkin varusteiden tarpeellisuuden.

Neljä päivää kiipesimme usean köydenpituuden reittejä satumaisen kauniissa ympäristössä ja pääni täyttyi ikimuistoisista elämyksistä. Tekeminen tuntui heti omalta.

Graniittia ja Kalkkikiveä

Tänä kesänä minulle on avautunut oiva tilausuus kiivetä jälleen Alppien lukuisia pitkä reittejä. Vietin heinäkuussa intensiivisen pariviikkoisen lähinnä Sveitsin Alpeilla.

Ensin suuntasimme meksikolaisen köysikumppanin Sergio Juarezin kanssa graniittiseinistään kuuluisaan Italian Val di Melloon.

Kun yöllä saavuimme San Martinin kylään, satoi vettä niin että lotisi ja emme tehneet suuria odotuksia seuraavan päivän kiipeilyn suhteen. Pilvinen ilma estikin kallion kuivumisen ja tyydyimme tutustumaan laaksoon ja hahmottamaan missä mielenkiintoiset kiipeilyreitit ovat. Yhtä halkeama kp:tä pääsimme kiipeämään ja totuttautumaan näin kivilajiin.

Seuraavalle kahdelle päivälle oli luvattu paranevaa säätä ja päätimme käyttää ikkunan mahdollisimman tehokkaasti hyväksi.

Ensimmäisenä päivänä kiipesimme yhden laakson klassikoista 10kp:n Risveglio di Kundalinin, jonka jälkeen vaelsimme tuhantisen metriä ylöspäin leireytymään lähelle Allievi-refugiota. Leiristämmä käsin nousimme seuraavana päivänä 790m pitkän (21kp) Gervasutti-reitin Punta Allievin eteläharjanteella palaten tihkusateisessa illassa aina alas Mellon laaksoon.

Takki oli tyhjennetty!

Seuraaana aamuna meillä molemmilla oli vaikeuksia saada kättä puristettua nyrkkiin. Oli siis vapaapäivän aika.

Alppien pohoisrinteille oli säätiedtuksen mukaan tulossa kaunista säätä ja niinpä vietimme vapaapäivämme autoillessa Koillis-Sveitsiin. Tavoitteenamme oli Rätikonin jyrkät kalkkikalliot, jossa pitkiä reittejä löytyy aina alppien vaikeimpiin asti. Mukaamme lyöttäytyivät tässä vaiheessa Helena Schneeberg ja Sinje Späth.

Ensimmäsenä kahtena päivänä ei oikein tapahtunut yhtään mitään. Taivas pysyi säämiehen sanoista huolimatta pilvessä ja silloin tällöin pisaroi. Sumun keskellä kiietyistä osittain märistä kyödenpituuksista ei jäänyt kuin paha mieli.

Vauhtia haettiin alhaalta laaksosta ja road trippimme päätyi toisen Rätikonpäivän iltana aina legendaariseen Casba nimiseen kapakkaan Kontanzissa Saksassa. Lyhyestä yöstä huolimatta olimme aikaisin matkalla takaisiin kohti Rätikonin kallioita. Aurinkoinen kesäsää siivitti matkaamme ja meillä kolmella: Sinje, Sergio ja minä (Helena joutui lähtemään töihin.) oli edessä kaksi upeaa kiipeilypäivää.

Ensimmäisen päivän reitti Harta Huätscha oli 9kp;n mittainen mukava alkupala ja iltapäivällä ehdittiin vähän leikitellä myös tiukalla sporttireitilläkin. Toisena päiväna kiivetty 650m (15kp) pitkä Rialto oli todella nautinnollinen linja. Viimeiset kaksi kp:tä ehkä tyylikkäimmät, joita olen kiivennyt.

Samaisen toisen päivän iltana löysimme itsemme toistamiseen Casban tiskiltä. Sergiolle ilta oli jäähyväisten aikaa, koska miehen oli seuraavana iltana kiirehdittävä Muencheniin, jossa hänen paluulentonsa Santiago de Chileen odotti.

Minulle palauttelupäivä oikin paikallaan intensiivisen Rätikon-kiipeilyn jälkeen, sillä seuraava aamu toikin tullessaan uuden reitin. Tällä kertaa Kanton Schwyzissä Bockmattlin pohjoisseinällä. Tällä kertaa oltiin matkalla vanhan ystäväni Erik Langen kanssa.

Aamu sujui takkuisesti, sillä ilta Konstanzissa oli taas venynyt ja parin tunnin ajomatkan päätteksi todettiin että sade oli kostuttanut maat ja mannut Bockmattlin tienoilla. Saimme kuitenkin märällä niityllä liukastelun onnellisesti päätökseen, kun vihdoin housunlahkeet vettä valuen löysimme reitin ensimmäisen varmistuspisteen.

Edessä oli 14kp:tä Freetrip nimistä reittiä ylös Grosse Bockmattliturmin huipulle. Seinä on jyrkkä ja reitti hieno mutta kallion paikoittainen märkyys vei atleettisesta leikkauskiipeilystä sen parhaan hohdon. Huipulle päästiin kuitenkin ja vielä samana päivänä takaisin kotiinkin.

70 köydenpituutta elämyksiä Alpeilla kymmenen päivän sisään oli hieno saldo ja seuraavat kaksi päivää lähinnä nukuin.

Mietteitä maaliskuulta 2009

Viedessäni kuukausi sitten yhtä ryhmää Aconcagualle mietin, että:

”Vuorikiipeily – mitä järkeä siinä on? Mitä hauskaa siinä on, että roikkuu jossain taivaaan ja maan välissä kehon huutaessa armoa ja mielen piiskatessa ruumista yhä ylemmäs kohti huippua?”

Jatkoin sitten ajatusta toteaen, että ehkäpä se on juuri elämyksen kokonaisvaltaisuus, joka on muuttanut vuorilla liikkumisen yhdeksi elämäni tärkeimmäksi sisällöksi. Vuorella kaikki ovat yhtä: taivas-maa-mieli-sydän-ruumis-sielu.

On varmaan sata asiaa, jotka vaihtaisin hetinmiten tässä maailmassa, intohimoani vuoriin ja luonnossa liikkumiseen en. Samainen voima saa minut kokeilemaan rajojani, rikkomaan mahdollisen rajoja, oppimaan, etsimään ja löytämään.

Matka onkin ollut pitkä. Lähtöisin Kymenlaaksosta halu nähdä ja kokea uutta oli suuri. Ensimmäiset rinkkareissut Myllykoskelta heitettiin pajunvitsasta taivuttu kantolaite selässä aina Suomen katolle asti. Ne tuntuivat aikanaan suurilta askelilta ja varmaan sitä olivatkin, mutta paljon oli vielä silloin edessä.

Opiskelut veivät minut seuraavaksi Alppien tuntumaan, jossa tasaisen tallaajan mieli vei pitkille kalliokiipeilyreiteille kesäisin ja talvisin tellusuksilla laduttomille puuteririnteille. Alpit olivat hyvä opinahjo ja elämykset siellä viitoittivat tulevia valintoja.

Euroopasta vei kulkijan matka Chileen, josta harrastuksesta ja intohimosta tuli ammatti toimiessani oppaana Andeilla. Reilut kaksi vuotta täällä ovat olleet kaikkine ylämäkineen ja alamäkineen hienot. Kokemukset Patagonian ikimetsistä ja villeiltä jäätiköiltä lähes 7000m korkeiden huippujen ja altiplanon kautta avaamaan uusia jääkiipeilyreittejä Perun valkoisille vuorille yhdessä värikkään kulttuurien kirjon kanssa ovat sävyttäneet tietäni täällä.

Seikkailijan mieli ei tietysti jätä rauhaan vaan se sama halu laittaa ajattelemaan eteenpäin ja asettaamaan tavoitteita, joista yksi suurimmista on liittyä UIAGM oppaiden valikoituun joukkoon. Vielä on edessä kivinen tie ja valuvat hikikarpallot ennen kuin sen saavutan, mutta matka kulkee läpi rikkaiden elämysten, villin luonnon, sävyjen ja rytmien – minun tieni.