Kesällä 2006 kävin ensikertaa Piz Badilen huipulla Sveitsin kaakkoiskolkalla Bergelissä. Aika ei silloin vielä ollut kypsä vuoren ehdottomalle klassikkoreitille Via Cassinille, vaan kiipesimme teknisesti helpomman pohjoisharjanteen (Nordkante).
Ajatus Cassinin reitin kiipeämisestä jäi kuitenkin muhimaan mieleen ja reitti sopikin hyvin tämän kesän kiipeillyhin.
Olin juuri sunnuntai-iltana tullut Rätikoninista kotiin ja olin jo väsyneenä ehtinyt kellahtaa petiin, kun heräsin Erik Langen puhelinsoittoon.
”Seuraaville päiville on luvattu aurinkoista sääta.” sanoi Erik ja jatkoi ”Miten olisi se Cassin?” Vaikka viimepäivien kiipeilyt tuntuivatkin vielä käsissä ja olin melkoisessa unenpöpperössä. Ei tuollaiselle ehdotukselle voinut kieltävää vastaustakaan antaa.
Tiistaiaamuna tapasimmekin jo Zuerichin rautatieasemalla reput selässä Bergell-kiipeilyä varten pakattuna. Matkaa jatkettiin vielä tuntikausia junalla maailmanperintö tunnustuksen saanutta rautatierettä yli Albula solan aina Sankt Moritzin kylään. Siellä kulkuvälineemme vaihtui bussiski, jonka kyydissä vierähti seuraava tunti.
Promontognon kylästä alkoi sitten iltapäiväinen valelluksemme kohti Badilea. Sacs Fueran hytllä pidettiin sitten taukoa, ennen kuin nousumme johti muutaman sata metriä ylemmäs bivakkiimme.
Paikka, jossa yövyimme näytti olevan täynnä telttoja. Tällaista kuhinaa en muistanut olleen kolme vuotta sitten.
Varhain aamulla nostimme illalla pakatut reput selkään ja suuntasimme harjannetta ylös kohti satulaa josta Cassinin reitti erkanisi koillisseinälle.
Toivoimme olevamme liikkeellä ensimmäisenä, mutta reitin tullessa näkyviin osoittautui toiveemme turhaksi, sillä seinällä kiiluvat otsalamppujen valot paljastivat, että meitä ennen olisi ainakin pari köysikuntaa.
Yllätyimme, kun varsinaisen köysikiipeilyn alkaessa olimme saaneet meitä edellä olleen tiimin kiinni.
Kiipeily ensimmäiselle vaikeammalle pätkälle asti sujui muitta mutkitta, mutta seuraavalle hieman märälle osuudelle kasaantui todellinen liikenneruuhka.
Edellämme oli kolme köysikuntaa jonossa, ja vaikka kiipesimmekin nopeammin kuin edellämenijät, oli ohittaminen reittiä ensi kertaa kiivetessä mahdotonta. Oli vain asennoiduttava odotteluun.
Harmitti, sillä kävi jo hyvin varhain selväksi, että edessä olisi vielä pitkä päivä ja paljon odottelua. Sinänsä hienosta linjasta Badilen pohjoisseinällä nauttisi huomattavasti enemmän ilman ruuhkia. Toisaalta reitti on klassikko, ja Alppiklassikoilla on väen paljous silloin tällöin vaan hyväksyttävä.
21 köydenpituutta oli kiivetty meidän noustesssa huippuharjanteelle. Via Cassin oli kiivetty! Tietysti huipulle asti nouseminen olisi ollut hienoa, mutta kello oli toista mieltä. Meidän täytyi aloittaa laskeutuminen harjannetta pitkin, jotta pääsisimme mahdollisimman alas ennen pimeän tuloa.
Tunnit kuluivat nopeasti meidän tulessa pohjoisharjannetta alaspäin. Pimeän tullessa etenemisemme hidastui vielä entisestään.
Toisaalta ei enää ollut mikään kiire ja oikeastaan hetkissä öisellä graniittiharjanteella oli jotain kaunista. Vuoren takaa paistava kuu valaisi tienoota ja piirsi Badilen siluetin laaksoon. Ei tullut edes hivenen kylmä, sillä lämpötila oli lempeä ja ilma tyven.
Takaisin bivakissamme olimme vasta aamukahden jälkeen. Muutaman tunnin levättyämme aamun valjettua, taivalsimme 1300 korkeuserometriä alas laaksoon, josta paluumatkamme alkoi.
Jokusen päivän päästä tästä kiipeilystä saimme tietää Ricardo Cassinin kuolleen 100 vuotiaana vain päivän päästä nousustamme.
Tämä italialainen legenda oli vielä 78 vuotiaana toistanut nimikkoreittinä ensinousun Badilen koillisseinällä. Ei voi muuta kuin osoittaa syvää kunniotusta vanhan mestarin ja hänen suoritustensa muistolle.
No comments:
Post a Comment