Paluu Badilen pohjoisseinälle – kunnianosoitus mestarin muistolle

Kesällä 2006 kävin ensikertaa Piz Badilen huipulla Sveitsin kaakkoiskolkalla Bergelissä. Aika ei silloin vielä ollut kypsä vuoren ehdottomalle klassikkoreitille Via Cassinille, vaan kiipesimme teknisesti helpomman pohjoisharjanteen (Nordkante).

Ajatus Cassinin reitin kiipeämisestä jäi kuitenkin muhimaan mieleen ja reitti sopikin hyvin tämän kesän kiipeillyhin.

Olin juuri sunnuntai-iltana tullut Rätikoninista kotiin ja olin jo väsyneenä ehtinyt kellahtaa petiin, kun heräsin Erik Langen puhelinsoittoon.

”Seuraaville päiville on luvattu aurinkoista sääta.” sanoi Erik ja jatkoi ”Miten olisi se Cassin?” Vaikka viimepäivien kiipeilyt tuntuivatkin vielä käsissä ja olin melkoisessa unenpöpperössä. Ei tuollaiselle ehdotukselle voinut kieltävää vastaustakaan antaa.

Tiistaiaamuna tapasimmekin jo Zuerichin rautatieasemalla reput selässä Bergell-kiipeilyä varten pakattuna. Matkaa jatkettiin vielä tuntikausia junalla maailmanperintö tunnustuksen saanutta rautatierettä yli Albula solan aina Sankt Moritzin kylään. Siellä kulkuvälineemme vaihtui bussiski, jonka kyydissä vierähti seuraava tunti.

Promontognon kylästä alkoi sitten iltapäiväinen valelluksemme kohti Badilea. Sacs Fueran hytllä pidettiin sitten taukoa, ennen kuin nousumme johti muutaman sata metriä ylemmäs bivakkiimme.

Paikka, jossa yövyimme näytti olevan täynnä telttoja. Tällaista kuhinaa en muistanut olleen kolme vuotta sitten.

Varhain aamulla nostimme illalla pakatut reput selkään ja suuntasimme harjannetta ylös kohti satulaa josta Cassinin reitti erkanisi koillisseinälle.

Toivoimme olevamme liikkeellä ensimmäisenä, mutta reitin tullessa näkyviin osoittautui toiveemme turhaksi, sillä seinällä kiiluvat otsalamppujen valot paljastivat, että meitä ennen olisi ainakin pari köysikuntaa.

Yllätyimme, kun varsinaisen köysikiipeilyn alkaessa olimme saaneet meitä edellä olleen tiimin kiinni.

Kiipeily ensimmäiselle vaikeammalle pätkälle asti sujui muitta mutkitta, mutta seuraavalle hieman märälle osuudelle kasaantui todellinen liikenneruuhka.

Edellämme oli kolme köysikuntaa jonossa, ja vaikka kiipesimmekin nopeammin kuin edellämenijät, oli ohittaminen reittiä ensi kertaa kiivetessä mahdotonta. Oli vain asennoiduttava odotteluun.

Harmitti, sillä kävi jo hyvin varhain selväksi, että edessä olisi vielä pitkä päivä ja paljon odottelua. Sinänsä hienosta linjasta Badilen pohjoisseinällä nauttisi huomattavasti enemmän ilman ruuhkia. Toisaalta reitti on klassikko, ja Alppiklassikoilla on väen paljous silloin tällöin vaan hyväksyttävä.

21 köydenpituutta oli kiivetty meidän noustesssa huippuharjanteelle. Via Cassin oli kiivetty! Tietysti huipulle asti nouseminen olisi ollut hienoa, mutta kello oli toista mieltä. Meidän täytyi aloittaa laskeutuminen harjannetta pitkin, jotta pääsisimme mahdollisimman alas ennen pimeän tuloa.

Tunnit kuluivat nopeasti meidän tulessa pohjoisharjannetta alaspäin. Pimeän tullessa etenemisemme hidastui vielä entisestään.

Toisaalta ei enää ollut mikään kiire ja oikeastaan hetkissä öisellä graniittiharjanteella oli jotain kaunista. Vuoren takaa paistava kuu valaisi tienoota ja piirsi Badilen siluetin laaksoon. Ei tullut edes hivenen kylmä, sillä lämpötila oli lempeä ja ilma tyven.

Takaisin bivakissamme olimme vasta aamukahden jälkeen. Muutaman tunnin levättyämme aamun valjettua, taivalsimme 1300 korkeuserometriä alas laaksoon, josta paluumatkamme alkoi.

Jokusen päivän päästä tästä kiipeilystä saimme tietää Ricardo Cassinin kuolleen 100 vuotiaana vain päivän päästä nousustamme.

Tämä italialainen legenda oli vielä 78 vuotiaana toistanut nimikkoreittinä ensinousun Badilen koillisseinällä. Ei voi muuta kuin osoittaa syvää kunniotusta vanhan mestarin ja hänen suoritustensa muistolle.

Bockmattli ja Rätikon uudelleen

Bockmattli ja Rätikon uudelleen

Kiipeily Itä-Sveitsin kalkkikallioilla on tänä kesänä ollut kiehtova teema ja elokuun alkupäivinä avautui taas muutaman päivän ikkuna käydä harrastamassa. Tällä kertaa olin matkassa ranskalaisen Xavier Tranchantin kanssa.

Perjantai

Ensimmäinen pysähdys matkalla oli Bockmattli Kanton Schwyzissä. Xavin kanssa kiivettiin Grosse Bockmattliturmin pohjoisseinältä reitti ”Dreimal Kurz Gelacht”. Seinä oli samainen jolla pari viikkoa aiemmin Erik Langen Kanssa kiipesin naapurireitin Freetripin.

Olosuhteetkin tuntuivat kalliota lähestyttäessä olevan samat, sillä tienoo oli märkä ja kamat kastuivat ennen reitille pääsyä sen mukaisesti. Kallio sitävastoin oli kuivempi kuin edellisellä kerralla.

Reitin ensimmäiset köydempituudet sujuivat nihkeästi. Kivi oli vähän haperoa ja kiipeily hieman outoa. Upea kolmas kp pelasti kuitenkin kaiken. 35m ilmavalla laatalla ja juuri sopvan vaikeaa kiipeilyä.

Siitä eteenpäin kiipeily olikin hyvää ja reitistä jäi mieleen siis hyvä maku.

Matkamme jatkui kohti Rätikonin seiniä ja iltasella poimimme Kueblisin rautatieasemalta reissuun mukaan tulleen Helena Schneebergin. Yön vietimme Partnunin laaksossa mihin parkkeerasimme automme.

Lauantai

Päivän ohjelmassa oli plaisir tyyppistä kiipeilyä muutaman kp:n reiteilla. Vietimmekin mukavan ja aurinkoisen päivän kiiveten Gruenwändli nimisellä kalliolla.

Päivä sai vielä arvoisensa päätöksen, kun leiriydyimme Partnunin lammen rannalla.

Sunnuntai

Aamulla ripotteli kuurollisen vettä ja pitkille reiteille ei oikein ollut asiaa. Xavin kanssa onnistuimme aamusella kuitenkin kiipeämään vielä kaksi reittiä Sulzfluhn läntisellä eteläseinällä ennen kuin alkoi sataa oikein kunnolla. Reisteistä toinen 4kp:n engelstaub oli todella komea päätös nappiin menneelle viikonlopulle.

28 köyden pituutta taisi olla koko saldo tällä erää.

Sorminahkojen kuorintaa Alppien kesässä

Joskus vuosia sitten toista lukukautta opiskelemassa Konstanzin yliopistolla liityin Saksan Alppiyhdistykseen. Samoihin aikoihin jyhdistyksen paikallinen nuoriso-osasto ”Jungmannschaft” suunnitteli kesäkauden avaamista Alpeilla. Toukokuinen kiipeilymatka suuntautuisi Alpsteinin ryhmään Koillis-Sveitsiin.

Minä olin tietysti keltanokkana innolla mukana. Tosin kiipeilykokemusta omasin vielä varsin vähän. Taisin käydä kaksi kertaa yliopiston betonisella kiipeilytornilla ennen Alpsteinin reissua. Ensimmäiset kiipeilytossut olin jo ostanut ja reissua varten täytyi käydä kaupasta vielä valjaatkin.

Sitten istuin jo junassa Alppiyhdistyksen kokeneempien jäsenten kanssa tietämättä mikä minua odottaa. Minulle tuupattiin käteen kypärä, pari nauhalenkkiä ja sulkurengasta. Kummastelin tietämättömyyttäni välineiden tarpeellisuutta ja kokeneempien tyly vastaus oli, että kyllä sinä niitä tulet tarvitsemaan ja seuraavat päivät osoittivatkin varusteiden tarpeellisuuden.

Neljä päivää kiipesimme usean köydenpituuden reittejä satumaisen kauniissa ympäristössä ja pääni täyttyi ikimuistoisista elämyksistä. Tekeminen tuntui heti omalta.

Graniittia ja Kalkkikiveä

Tänä kesänä minulle on avautunut oiva tilausuus kiivetä jälleen Alppien lukuisia pitkä reittejä. Vietin heinäkuussa intensiivisen pariviikkoisen lähinnä Sveitsin Alpeilla.

Ensin suuntasimme meksikolaisen köysikumppanin Sergio Juarezin kanssa graniittiseinistään kuuluisaan Italian Val di Melloon.

Kun yöllä saavuimme San Martinin kylään, satoi vettä niin että lotisi ja emme tehneet suuria odotuksia seuraavan päivän kiipeilyn suhteen. Pilvinen ilma estikin kallion kuivumisen ja tyydyimme tutustumaan laaksoon ja hahmottamaan missä mielenkiintoiset kiipeilyreitit ovat. Yhtä halkeama kp:tä pääsimme kiipeämään ja totuttautumaan näin kivilajiin.

Seuraavalle kahdelle päivälle oli luvattu paranevaa säätä ja päätimme käyttää ikkunan mahdollisimman tehokkaasti hyväksi.

Ensimmäisenä päivänä kiipesimme yhden laakson klassikoista 10kp:n Risveglio di Kundalinin, jonka jälkeen vaelsimme tuhantisen metriä ylöspäin leireytymään lähelle Allievi-refugiota. Leiristämmä käsin nousimme seuraavana päivänä 790m pitkän (21kp) Gervasutti-reitin Punta Allievin eteläharjanteella palaten tihkusateisessa illassa aina alas Mellon laaksoon.

Takki oli tyhjennetty!

Seuraaana aamuna meillä molemmilla oli vaikeuksia saada kättä puristettua nyrkkiin. Oli siis vapaapäivän aika.

Alppien pohoisrinteille oli säätiedtuksen mukaan tulossa kaunista säätä ja niinpä vietimme vapaapäivämme autoillessa Koillis-Sveitsiin. Tavoitteenamme oli Rätikonin jyrkät kalkkikalliot, jossa pitkiä reittejä löytyy aina alppien vaikeimpiin asti. Mukaamme lyöttäytyivät tässä vaiheessa Helena Schneeberg ja Sinje Späth.

Ensimmäsenä kahtena päivänä ei oikein tapahtunut yhtään mitään. Taivas pysyi säämiehen sanoista huolimatta pilvessä ja silloin tällöin pisaroi. Sumun keskellä kiietyistä osittain märistä kyödenpituuksista ei jäänyt kuin paha mieli.

Vauhtia haettiin alhaalta laaksosta ja road trippimme päätyi toisen Rätikonpäivän iltana aina legendaariseen Casba nimiseen kapakkaan Kontanzissa Saksassa. Lyhyestä yöstä huolimatta olimme aikaisin matkalla takaisiin kohti Rätikonin kallioita. Aurinkoinen kesäsää siivitti matkaamme ja meillä kolmella: Sinje, Sergio ja minä (Helena joutui lähtemään töihin.) oli edessä kaksi upeaa kiipeilypäivää.

Ensimmäisen päivän reitti Harta Huätscha oli 9kp;n mittainen mukava alkupala ja iltapäivällä ehdittiin vähän leikitellä myös tiukalla sporttireitilläkin. Toisena päiväna kiivetty 650m (15kp) pitkä Rialto oli todella nautinnollinen linja. Viimeiset kaksi kp:tä ehkä tyylikkäimmät, joita olen kiivennyt.

Samaisen toisen päivän iltana löysimme itsemme toistamiseen Casban tiskiltä. Sergiolle ilta oli jäähyväisten aikaa, koska miehen oli seuraavana iltana kiirehdittävä Muencheniin, jossa hänen paluulentonsa Santiago de Chileen odotti.

Minulle palauttelupäivä oikin paikallaan intensiivisen Rätikon-kiipeilyn jälkeen, sillä seuraava aamu toikin tullessaan uuden reitin. Tällä kertaa Kanton Schwyzissä Bockmattlin pohjoisseinällä. Tällä kertaa oltiin matkalla vanhan ystäväni Erik Langen kanssa.

Aamu sujui takkuisesti, sillä ilta Konstanzissa oli taas venynyt ja parin tunnin ajomatkan päätteksi todettiin että sade oli kostuttanut maat ja mannut Bockmattlin tienoilla. Saimme kuitenkin märällä niityllä liukastelun onnellisesti päätökseen, kun vihdoin housunlahkeet vettä valuen löysimme reitin ensimmäisen varmistuspisteen.

Edessä oli 14kp:tä Freetrip nimistä reittiä ylös Grosse Bockmattliturmin huipulle. Seinä on jyrkkä ja reitti hieno mutta kallion paikoittainen märkyys vei atleettisesta leikkauskiipeilystä sen parhaan hohdon. Huipulle päästiin kuitenkin ja vielä samana päivänä takaisin kotiinkin.

70 köydenpituutta elämyksiä Alpeilla kymmenen päivän sisään oli hieno saldo ja seuraavat kaksi päivää lähinnä nukuin.

Mietteitä maaliskuulta 2009

Viedessäni kuukausi sitten yhtä ryhmää Aconcagualle mietin, että:

”Vuorikiipeily – mitä järkeä siinä on? Mitä hauskaa siinä on, että roikkuu jossain taivaaan ja maan välissä kehon huutaessa armoa ja mielen piiskatessa ruumista yhä ylemmäs kohti huippua?”

Jatkoin sitten ajatusta toteaen, että ehkäpä se on juuri elämyksen kokonaisvaltaisuus, joka on muuttanut vuorilla liikkumisen yhdeksi elämäni tärkeimmäksi sisällöksi. Vuorella kaikki ovat yhtä: taivas-maa-mieli-sydän-ruumis-sielu.

On varmaan sata asiaa, jotka vaihtaisin hetinmiten tässä maailmassa, intohimoani vuoriin ja luonnossa liikkumiseen en. Samainen voima saa minut kokeilemaan rajojani, rikkomaan mahdollisen rajoja, oppimaan, etsimään ja löytämään.

Matka onkin ollut pitkä. Lähtöisin Kymenlaaksosta halu nähdä ja kokea uutta oli suuri. Ensimmäiset rinkkareissut Myllykoskelta heitettiin pajunvitsasta taivuttu kantolaite selässä aina Suomen katolle asti. Ne tuntuivat aikanaan suurilta askelilta ja varmaan sitä olivatkin, mutta paljon oli vielä silloin edessä.

Opiskelut veivät minut seuraavaksi Alppien tuntumaan, jossa tasaisen tallaajan mieli vei pitkille kalliokiipeilyreiteille kesäisin ja talvisin tellusuksilla laduttomille puuteririnteille. Alpit olivat hyvä opinahjo ja elämykset siellä viitoittivat tulevia valintoja.

Euroopasta vei kulkijan matka Chileen, josta harrastuksesta ja intohimosta tuli ammatti toimiessani oppaana Andeilla. Reilut kaksi vuotta täällä ovat olleet kaikkine ylämäkineen ja alamäkineen hienot. Kokemukset Patagonian ikimetsistä ja villeiltä jäätiköiltä lähes 7000m korkeiden huippujen ja altiplanon kautta avaamaan uusia jääkiipeilyreittejä Perun valkoisille vuorille yhdessä värikkään kulttuurien kirjon kanssa ovat sävyttäneet tietäni täällä.

Seikkailijan mieli ei tietysti jätä rauhaan vaan se sama halu laittaa ajattelemaan eteenpäin ja asettaamaan tavoitteita, joista yksi suurimmista on liittyä UIAGM oppaiden valikoituun joukkoon. Vielä on edessä kivinen tie ja valuvat hikikarpallot ennen kuin sen saavutan, mutta matka kulkee läpi rikkaiden elämysten, villin luonnon, sävyjen ja rytmien – minun tieni.