Chamonix update #3 - Sadetta, harjateita ja tiukkaa työaikataulua

Kiipeilyjöitä Midi-Plan traverisilla

Tämän oppaan työrupeama jatkuu Nixulan suunnalla vaikka ennenvanhaan kesäkauden lopettanut Fete des Guides oli pariviikkoa sitten. Työtahti on jopa haitannut harrastuksia, kun viime aikoina ei olekaan juuri omaan laskuun vuorilla ehtinyt heilua. Toisaalta Alppien säätilatkaan eivät ole useasti olleen kovinkaan suotuisia. Sateita on riittänyt ja jossain vaiheessa oli lunta niin paljon jäätiköllä että tuli mieleen suksivehkeiden esiin kaivaminen. Pari tyyppiä näinkin jotka kävivät Blancilla suksin tuossa elokuun alussa.

Toissa viikonloppuna pistettiin tämä aspirantti koetukseen, kun jouduin opastamaan Mont Blancin ja Gran Paradison perättäisinä päivinä. Perjantaina noustiin Gouterin majalta Blancin toppiin ja ylitettiin massiivi Aguille du Midille. Lauantaina aamukahdeksalta tapasin seuraavat asiakkaat Vittorio Emmanuele majalla takanani 800 nousumetrin aamuverryttely. Siitä vielä 1400 metriä korkeammalla sijaitsevaan toppiin ja illaksi takaisin hutille.

Tietysti tällä työtahdilla ei vain ja ainoastaan väsy vaan oppii myös paljon uutta. Jonkun verran mulle uusia huippuja kuten juuri tuo Gran Paradiso tai vaikkapa Aguille du Rocheford, jonkä kävin sen klassikkoharjannetta pitkin tällä viikolla. Harjanteiden vieminen onkin ollut toinen teema viimeisinä aikoina. Blancin massiivin ilmavat lumi ja kallioharjanteet ovatkin opastamisen herkkupaloja. Eteneminen on vaihtelevaa ja tunnelma huikeaa.

Opastamassa

Cosmiques harjanteen ensimmäinen kalliopiikki

Helena Schneeberg kiipeää Cosmiques harjanteen viimeisiä metrejä

Chamonix update #2

Jussi Mika ja Juho, tiimillä hymy herkässä!

Nixulassa sataa ja lumen raja on vajonnut 2000 metrin tuntumaan. On siis aikaa fiilistellä ja palata menneisin tapahtumiin.

Heinäkuun alussa singahdimme Haaran Jussin ja Salovaaran Mikan kanssa Kuffnerin harjanteelle (4.-5.7). Kyseessä on yks niistä lukuisista Blancin massiivin klassikkoreiteistä. Siis hieno ja ilmava lumi- ja mikstaharjanne Mount Mauditin (4400 ja risat) huipulle.

Jussin adaptaatiot ohueen ilmanalaan jäivät tälläkin kertaa kovin lyhyiksi. Hän saapui sunnuntai-iltana nixulaan ja maanantaina nousimmekin jo Fourchen bivakkimöklille 3700 metrin korkeuteen. Olosuhteet eivät olleet niin kovin optimit, kun kiipesimme Brenvan harjanteella sijaitsevalle majalle. Kova jää oli muutaman sentin loskahunnun peitossa ja oli se fiilis että jääraudat lipsuvat millä hetkellä tahansa.

Mika nousee loskan peittämää jäärinnettä kohti Fourchen bivakkia

Ehdimme kuitenkin hyvissä ajoissa yöpaikkaamme. Toisin kuin myöhemmin iltapäpivällä lumisateessa paikalle tulleet likomärät ranskalaiset.

Sää ei iltaan mennessä laantunut ja toivoimme tietysti, että uutta lunta ei tippuisi liikaa. Päätimme lähteä varhain liikkeelle, koska arviomme etenemisemme olevan kohtalaisen hidasta. Harjanteen upottavassa hangessa ladun avaaminen olikin vaivalloista puuhaa. Yö oli ollut liian pilvinen, jotta hanki olisi voinut jäätyä.

Mika aamun sarastaessa Kuffnerin lumilla

Aamutunnelmia

Etenemistä upottavalla lumiharjanteella

Kuffnerin lumiharjanne on paikoitellen äärimmäisen terävä

Ylempänä olivat olosuhteet hieman paremmat, mutta tehty työ painoi jaloissa ja taival taittui verkkaisesti.

Lumiharjan jälkeen päästiin mikstaosuuksille

Olkapäälle päästyämme piti tehdä valinta jatketaanki huipulle ja karataanko siitä jo alas. Väsymykmysestä huolimatta jatkettiin toppiin asti. Olihan vaikeat osuudet jo kiivetty ja ilman huiputusta jääminen olisi harmittanut vähintään jo seuraavana päivänä. Ranskalainen tiimi pakitti, siellä taidettiin olla aikalailla poikki.

Kohti Mauditin huippua

Mauditin komealta huipulta jonne pääsimme siinä puolenpäivän maissa, oli vielä hyvän mittainen taival ennen kuin olimme takaisin Aguille du Midin hissiasemalla.

Pizzat ja pullo kokista odottivatkin sitten alhaalla laaksossa...

Chamonix update #1

Aguille de Bionnassay iltavalossa

Aspirantti-oppaan kesätyö vei minut reilu noin kuukausi sitten Chamonixiin. Mont Blancin ja muiden klassikoiden opastamisen lisäksi olen ehtinyt touhuilla tuolla vuorilla ihan kivasti myös vapaa-aikana.

Chamonix on siitä mukava paikka, että ylävuoristoon sekä kallioille pääsee kätevästi hisseillä ja korkealaatuisia reittejä on mieletön määrä.

Kalliota olen ehtinyt kiipeämään lähinnä Aguilles Rougesin gneissiseinillä. Kivilaji on mukavan vaihtelevaa kiivetä. Tosin gneissiä on usein vaikea varmistaa ilman kiinteitä varmistuksia (pitoneita tai porahkoja) ja joillakin klassisilla reiteillä on hakoja kovin harvakseltaan.
Salovaaran Mikan kanssa saimme todeta tämän, kun kiipesimme Aguille Pouchen länsiseinällä 450m pitkän reitin, jolla varmistukset ja greidi olivat, suunnilleen kivikaudelta. Hyvä linja, mutta liidatessa piti tietää mitä oli tekemässä.

Aguilles Rougelta lötyy myös toisenlaisia reittejä kuten Poeme a Lou, jonka sivalsimme myöskin Mikan kanssa. Tasaisen vaativa reitti tarjosi nättejä muuveja alusta loppuun asti ja porahakavarmistus oli riittävää.

Mika Aguille Pouchen seinällä

Mika kiipeää Ag. Pouschen gneissifleikillä

Mika venyttää Poeme a Lou reitillä Breventillä

Juho varmistaa Mikaa Breventin ilmavalla seinällä (kuva Pablo Pontoriero)

UIAGM kurssikolleega Pablo Pontoriero näyttää miten 6c kiivetään mallikkaasti Breventillä

Jokakeväinen hiihtotapahtuma Länsialpeilla

On taas se aika vuodesta, kun Alppien nelitonniset vallitsevat parhaat hiihtokelit. Vaikka viimeisinä vuosina ovat hiihtopäivät Alpeilla jääneet UIAGM kurssin ja muiden Etelä-Amerikan projektien takia vähäisiksi, joka vuosi on silti jotain tullut Länsi-Alpeilla sivakoiden kanssa raavittua. Kaksi vuotta sitten Chamonixissa ja Berner Oberlandissa, vuosi sitten Valaisissa. Jotenkin tätä sarjaa halusi kaikesta kiireestä huolimatta tänäkin keväänä jatkaa.

Reissu meni jotakuinkin näin:

Steam Boat Springisin pyydarinteillä Ski-Patrolina iseään elättävä Erik Besselman oli ollut koko kauden vaihtotyöläsenä Steamboatin ystävyyskylässä Saas Feessä. Hissit olivat vapun aikoihin Oberwalissa sulkeutumassa ja Amerikan mies suuntaamassa takaisin Coloradoon. Olikin hyvä syy piipahtaa tervehtimässä vanhaa kaveria ja tehdä pikavisiitti nelitonnisille.

Talvi oli ollut vähäluminen seudulla ja lumiraja noussut korkealle. Päätimme suksilla vähemmän käytyä nelitonnista, Misschabelryhmän korkeinta huippua Domia 4545m. Ensin oli noustava Domhüttelle yöksi seuraavan päivän koitosta varten. Huettelle noustaan jyrkähköä polkua pitkin reilun 1500 nousumetrin verran. Sukset selässä on puuduttavan urakan väsyttävin pätkä muutaman sadan korkeusmetrin mittainen via ferrata, jonka jälkeen ei majalle ole juurikaan matkaa.

Huetten normaaliosa ei ollut auki vaan sen talvitila toimi yöpaikkanamme. Meidän lisäksemme ei Domilla ollut ketään. Oli jotenkin mukavaa nauttia kauniista vuorista ilman huetteille tyypillistä hässäkkää.

Itse tositoimiin pääsimme siinä aamuhämärissä, kun jätimme majan ja kapusimme reunamoreenin yli ja laitoimme sukset jalkaan Festi-jäätikön laidassa. Ensin oli noustava tämän jäätikön pohjoisreunaa kohti Domin länsiseinää kunnes tulimme Festi-solan alapuolelle. Sukset oli vaihdettava jäärautoihin ja kiivettävä kiinteitä köysiä seuraillen solaan. Matka jatkui sitten Dom-jäätikölle, jota pitkin kiersimme vuoren pohjoispuolelle. Enää oli jäljellä huipulle johtava jäärinne.

Viimepäivien sää oli ollut epävakainen ja siksi jäätiköillä oli uutta lunta, josta iloisimme, sillä merkitsihän se nautittavaa lasku. Emme odottaneet että ylempänä voisi uutta lunta olla liikaa.

Näin kuitenkin kävi! Neljäntonnin yläpuolella upposi laduntekijän suksi yhä syvempään hankeen ja nousu kävi vaivalloisemmaksi. Fyysistä rasitusta huolestuttavampaa oli kuitenkin se, että ylempänä lumen kinostuminen teki vuoresta vyöryherkän. Yritimme etsiä tietä läpi seinämän, mutta noin 200 metriä ennen huippua ei vaaroja voinut enään kiertää. Oli jätettävä leikki kesken, otettava skinit pois suksien pohjista ja sujuteltava varovasti karkuun.

Alastulo ei tuttuun tapaan tuottanut sen kummenpia vaikeuksia, hyvää fiilistä kylläkin. Ladunavaajan jalat olivat kuitenkin, jossain vaiheessa aika poikki ennen kuin pääsimme miltei 3000m alemmas Randan kylään. ;)

Ei huippua tällä kertaa, mutta kierros oli ollut varsin mielenkiintoinen. Pitkät siirtymät yli rikkonaisten jäätikköjen, kiipeily ylös-alas sukset repussa ja hankala vyörytilanne olivat tarjonneet haastetta kerrakseen. Mielllään tuon kävisi uudestaan huipulle asti...

Erik nousemassa Randasta kohti Dom-Hütteä

Erik Dom-jäätiköllä

Erik kiipeää Hütteltä alas via ferrataa pitkin

Hups! Ollaan tultu askel liian pitkälle. Tästä ei matka enää jatku eteenpäin, ylempänä on vyöryvaara liian suuri.

Iso osa opaskoulua takana: Guia de Alta Montaña de AAGM (UIAGM aspirantti)

Catedralin satumaiset huiput

Kalliokiipeilyn harjoittelu Barilochen alueella huipentui 8-10. maaliskuuta, kun oli kyseessä Argentiinan opaskoulun kallioopastuskokeet. Minulle kokeella oli erityinen merkitys sillä kyseessä oli viimeinen oppisuorite ennen Argentiinan kansallista ylävuoristo-oppaan tutkintoa, joka samalla vastaa UIAGM aspiranttia.

Helmikuussa vallinneet hyvät säät antoivat minulle syventää trädikiipeilytaitojani Cerro Catedralin monipuolisella graniittikiipeillyalueella ja valmistautua samalla parhaalla mahdollisella tavalla tähän koitokseeen.

Vietin viitisen viikkoa leiriytyen Freyn majan tuntumassa kiipeillen alueen korkealaatuisilla reiteillä. Kiipeilypummin elämä on oikeastaan aika hienoa näin jälkeenpäin ajatellen. Tuli liidattua lukemanton määrä hienoja köydenpituuksia. Keskustelut majalla toisten kiipeilyjöiden kanssa matekupin ääressä olivat parhaimmillaan jopa filosofisia. Ajatuksia vaihdettiin varsin kansainvälisessä seurakunnassa, sillä Alpinisteja oli paikalla monesta ilnasuunnasta: Yhdysvalloista, Sakasta, Buenos Airesista, Brasiliasta, Chilestä, Australiasta ja niin edelleen. Yksi latinalaistunut suomalainen sopi siis hyvin joukkoon.

Kaiken tämän rennon elämän päätteeksi piti puristaa vielä oikein kunnolla ja näyttää Argentiinan opasliiton asiantuntijoille taitonsa. Kokeen ensimmäisenä päivänä oli hyvä keli ja puristimme kaasupoljinta kunnolla. 10 köydenpituuden sessio oli tiukka ja olimme köysikumppanini Qiuique Clausenin kanssa väsyneitä illalla. Kokeen vastaanottaja Luciano Fiorenza oli tyytyväinen näyttöihimme, ja niin paineet seuraaville päiville olivat pienemmät.
Seuraavat kaksi päivää olivat sateisia mutta kiipesimme kuitenkin. Märällä kalliolla oli oltava varovainen, pitääkseen sama varma linja, jonka Quiquen kanssa aloitimme kokeen ensimmäisenä päivänä. Pystyimme pitämään tasomme ja tulos oli positiivinen molemmille kokelaille.

Vaikka olin onnellinen menestyksestä oli tavallaan haikeaa sanoa hyvästit Freyn majalle ja suunnata kohti laaksoa.

Espanjanlainen Iñaki Cezon kiipeää Aguja Viejan pohjoisharjannetta

Amerikkalaiset Chris ja Miranda Cohete Lunarin huipulla

Valmistautumista testiin: liidaan Mastropiero nunca mas reitin viimeistä pitsiä Aguja Piramidalilla

Vakavia miehiä: Kike Clausen (ylhäällä) ja Luciano Fiorenza Lost Fingers Reitillä Aguja Freyllä

Paluu Barilochen kallioille

Näyttää olevan taas se aika vuodesta, kun olen kiipeämässä Pohjoisen Patagonian graniittireiteillä. Viimeisen reilun viikon vietin Emilio Freyn majalla Barilochen lähellä. Alueen trädikiipeily on monella tapaa vaativaa. Jyrkkien kalliohampaiden reitit ovat teknisiä, porahakoja on vähän, reittien varmistettavuus ei ole urheilukiipeilyn luokkaa. Pään on kestettävä toistuvien runouttejen stressi. Toisaalta kallio on mitä parasta ja kiipeily on laadultaan varsin korkeatasoista. On suuri kokemus kiivetä täällä ja testata omia fyysisiä ja henkisiä kykyjä.

Ja tulihan sitä osallistuttua Freyn perinteisiin Rock Master kiipeilykisoihinkin. Kuvia tapahtumasta löytyy Refugio Freyn sivuilta.

Italialainen Marco tulee kakkosena "Siniestro Total" klassikkoreitillä Aguja Principalin länsiseinällä

Elämää Freyn majalla: pojat korjaavat majan rappuja

Juho riippuständillä kauniilla Meteoritos reitillä Aguja Tontolla

Marcon tyylinäytettä "Objetivo Luna" reitillä

Amerikkojen katolla

Top of Americas!!!!!!!!

Tammikuun alkupuolella nousivat Lauri Siivonen ja Petteri Teppala opastuksessani suomalaisten ennen nousemattomalle Maipo tulivuorelle (5300m) ja Amerikkojen korkeimmalle vuorelle Aconcagualle (6962m). Reissun henki sopi hyvin tämän blogin nimeen sillä varsinkin Maipolla olimme vahvasti villillä vyöhykkeellä. Aconcagualla noustiinkin sitten alpiinityylillä....
Lisää tästä värikkäästä reissusta on tulossa EDGE-lehden 1/2011 numerossa.

Laguna Diamanten kauniita maisemia

Maipon huipulla

Maipon kakkosleirissä

Peinetazzo 26.1.2011 – Elämyksellistä kalliokiipeilyä Puconissa

Claudio Retamal Peinetan huipulla, taustalla Volcan Lanin.

Muutaman viimeisen päivän olin Claudio Retamalin kanssa kiipeilemässä miehen kotiseudulla Puconissa. Alueen vihreiden laaksojen rinteiltä löytyy valtavasti potentiaalisia kiipeilykalliota, joille chilelänen UIAGM opas on vuosien varrella avannut reittejä. Kiipeilyden ehdoton elämyksellinen high light oli nousu Retamalin muutama vuosi ensinousemalle mahtavalle Peineta vuorelle.

Homma meni jotenkin näin:

Herätys 4.30 aamulla ja reilun tunnin ajomatka Puconin kylästä kohti Argentiinan rajaa. Nakkasimme reput auton perästä selkään ja matka jatkui jalkaisin aamuhämärissä. Ilma oli sumuisen nihkeä joka sopi hyvin maisemaan sillä etenimme läpi tiheän metsän kohti Peinetan kallioita. Pian pääsimme sumun yläpuolelle ja tunnelma oli kerrassaan mahtava. Näköpiirissämme oli tuhatvuotisia araucaria puita, satumaisen vehreä lehtimetsä, metsän takana pilkottavat harmaat kalliot ja sumupilvien yläpuolella horisontissa siintävä savuava Villarica tulivuori.

Araucariapuiden ja nothophaguspuiden salperäistä sekametsää

Mystisen sumuista metsää

"Metsänvartija" Claudio Retamal

Pilvien yläpuolella...

...näyttää maisema aina paremmalta

Lähes kolmen tunnin lähestymismarssi vei meidät vihdoin kallion juureen josta kiipeilyreitti huipulle alkoi. Helppo mutta varsin alpiininen vajaan 300 kiipeilymetrin kallioreitti vei meidät huipulle, josta 360 asteen näköala oli nautittava. Mahtava 3700m korkea Lanin tulivuori kaakossa, ja sen hieman matalampi savuava pikkuveli Villarica (2800m) lännessä hallisvat horisonttia vehreiden laaksojen levittäytyessä kaukana alhaalla. Näin hienoa luontoelämystä en ollutkaan elänyt pitkään aikaan.

Claudio reitin toisella pitsillä

Chilen monivuotisen kiipeilymestarin tyylinäytettä

Siesta huipulla